Vanhanaikainen joriini
-daaliat puutarhamuodin huipulla
Harrastuksen taustaa - uusia ihanuuksia ja aitoja vanhuksia
Daalia-asia on nyt ilmassa, daaliat koukuttavat, aivan kuten pelargoniat vähän aikaa sitten! Nehän eivät ole vielä nousseet maasta puutarhan komistuksiksi, mutta aiheeseen törmää puutarhalehdissä, nettisivuilla ja kirjakaupassa! Ruotsissa on jo oikein daaliaseurakin. Mistä tämä muotiaalto ja -ilmiö? Onko syynä tuon kopeankorkean, harmillisen hankalan ja ihanan innostavan kaunottaren vaativuus? Onko elämä nyt muuten niin helppoa, että ympäri vuoden silmällä pidettävä, kronkeli daalia on kutkuttava haaste, oikea puutarhurin testi? Daalia antaa hoitajalleen hellyttävän tarpeellisuuden tunteen?
Daaliaharrastuksessa on monta tasoa. Kaupalliset puutarhat ovat täksikin kesäks tuoneet maahan uusia ihmeitä. Juurakoista on luvassa poikkea kukintomuotoja, uskomattomia väriyhdistelmiä ja hämmästyttäviä terälehtien kierteitä. JOllekin harrastajalle uusi faalialajie on kuin kevätvaate, joka on pakko saada. Täsyi vastakohta uutuuksien metsästäjälle on Rakennusperinteen Ystävien perinnekasvien asiantuntija, vanhoihin huonekasveihin ja perennakantoihin perehtynyt Pasi Hurten. Hän etsii mahdollisimman alkukantaisia lajeja!
Pasi Hurtenin matkassa on helppo tutustua daaliankasvatukseen. Emme toki painu alkukoti Meksikoon asti emmekä jalostuksen historiaan. Hyppäämme Suomen 1800-lukuun - ainakin silloin daalioita on täällä varmasti ollut. Emännän tietokirja vuodelta 1949 kertoo: “Aikaisemmin ovat olleet varinkin pallo- ja pomponlajikkeet suosittuja. Nykyään ovat kaktusdaaliat ‘muodissa’.”
Daalioiden maailmassa törmää sanavyyhteen. 1800-luvun rouvat puhuivat georgiinista, ja daalian suomenkielinen kutsumanimi on ‘syyshehku’. Virallinen nimi Dahlia variabilis viittaa Turun Akatemian apulaiseen Anders Dahliin. Tässä jutussa käsiteltävät daaliat ovat nykynimeltään koristedaalioita. Mutta kysypä tämän loppukesän koristuksen nimeltä mummulta tai isotädiltä, niin kuulet georgiinista muokatun nimen ‘joriini’! Pasi kerä juuri näitä muistojen kukkia, vanhan ajan joriineita. Hän eäytyy kunkin joriinin taustahistoriaan: kukkivasta joriinista tietää, että sitä on ollut hoitamassa kauas ulottuva puutarhaystävien ketju. Joriiniahan ei löydä autiotalon pihasta, kuten tavallisia perennoja, koska juurakko pitää nostaa talveksi maasta.
Tyyppejä ja tarinoita
Pasi Hurtenin puutarha Paraisilla on oikea joriinien tarinakirja. Työläs, mutta antoisa harrastus alkoi 15 vuotta sitten, ja tärkeän kipinän antoi televisio-ohjelma periniöläisestä papasta. Papalla oli joriineita kokonainen pikkupelto, ja juurakot talvetettiin aivan niitä varten pyhitetyssä vanhassa tupasessa. Erästä lajiketta katsoessaan Pasi muistaa sukulaistätiään ja hänen mökkiään kukkulan kupeessa: haravoitua hiekkakäytävää reunustivat komeat pitkät daaliapenkit. “Turun toriksi” nimettyä lajiketta vaalitaan Kupittaan siirtolapuutarhassa, ja sieltä Pasikin on oman kantansakin saanut. Vanhojen joriinien harrastajan ei tarvtise tyytyä muutamaan sorttiin: Paraisten paratiisissa lajikkeita on 25!
Tyypillisen vanhan ajan joriinin mykerö on rehevä, joskus jopa pallomainen, ja sen väri on violettiin vivahtavan tummanpunainen, veipä sen historia itään tai länteen. “Turun tori” on väriltään poikkeuksellisen vaaleanpunertava. Vaikka eri lajikkeilla olisi sama väritys, kukinnon muut ominaisuudet poikkeavat toisistan. Idässä kukinto tuntuu olevan kerrotumpi kuin lännessä. Lajikkeet voivat kuulemma olla jopa kyläkohtaisia. Ennen vanhaan ei joriinimaalla nähnyt väri- ja muotkirjoa, vaan yleensä yhden talon joriinit olivat samaa lajiketta.
Korkea hontelo varsi on vanhojen lajikkeiden yhteinen piirre. Nämä perinnelajikkeet ovat nykykatsomusten mukaan vaikeita: sada niittää hauraat kaunokaiset helposti, joten jopa parin metrin mittaisiksi venyvt varret täytyy tukea jo ennen kukintaa. Uudet lajikkeet ovat lyhyempiä ja jämäkämpiä.
Kun kerroin tutuilleni, että haastattelen daalia harrastajaa, heidän mieleensä nousivat vanhan kukkamuistot. Iisalmen-ystäväni kodin joriinit pystyi jäljittämään ainakin 1930-luvulle. Ne olivat juuri niitä vanhan ajan tummanpunaisia, kuten joka talossa siellä päin. Kuulemma paikkakunnan puutarhakoulu on voinut vaikuttaa joriiniharrastuksen leviämiseen tälle seudulle. Kermainen, hennosti punastuva taas on karjalainen joriini, josta kuulin seuraavan tarinan. Kohtalon käänteiden joriinin on päästävä mukaan Pasin kokoelmaan!
Talvison aikana karjalaisesta talosta oli jouduttu lähtemään kiireellä: kellariin jäivät niin mehupullot kuin joriiininjuuret. Perheen alaikäinen poika oli kielloista huolimatta palannut sotatoimialueelle hakemaan nuo kellarin aarteet. Perhe asutettiin hämäläiseen taloon, ja juurakot istutettiin sinne. Välirauhan jälkeen karjalaiset palasivat kotopaikkaansa, mutta pian oli edessä uusi lähtö ja uusi asutuspaikkakunta. Ystävälliseen hämäläiseen isäntäperheeseen oli pidetty kuitenkin yhteyttä. Kun elämä Suomessa oli jo asettunut uomiinsa, elävät muistotkin löysivät kotiin: eräänä päivänä, vuosien kuluttua sodasta, uuden kotioven takana Vantaalla olivat hämeen ystävät ja siellä elossa pidetyt karjalaisjuurakot.
Vasemmalla lajie “Turun tori”, jota myytiin 1950-1960-luvuilla Turun torilla leikkokukkana parsan oksien kera. Oikealla ja takana on “Maijan daaliaa” Hartolasta. Lajike on mahdollisesti siemenkylvöstä syntynyt risteymä, koriste/pompondaalia, jota on kasvanut runsaasti Hartolan Töllinmäellä ja sen lähiympäristössä.
Mistä niitä saa?
Miten voi saada käsiinsä vanhoja joriineita? Pasi Hurtenin yksinkertainen ohje: kesäretkillä voi silmäillä kylätien varren pihoja ja vanhan kiintoisan lajikkeen nähdessään pyytää ystävällisesti jatkopalaa. Sen saaminen voi vähän kestää, sillä juurakoita jaetaan keväällä- mutta yleensä vain joka toinen vuosi. Vanhoja joriinikantoja sopii etsiä paremminkin maaseudulta kuin kaupunkihuviloiden puutarhoista: sota-aika taannutti harrastusta, mutta rauhallisemmalla maaseudulla esimerkiksi talvettaminen kuitenkin sujui.
Harrastajien verkostossa harrastetaan vaihtotarjontaa. Suomessa on kuitenkin vain muutamia huippuharrastajia, jotka ovat erikoistuneet pelkästään vanhojen daalioiden keräämiseen. Yritin auttaa osaltani Pasia ja vihhjasin hänelle parista perinnelajeihin keskittyneestä laitoksesta ja yhdistyksestä. Pasi vastasi, että juuri ne ovatkin äskettäin ottaneet häneen yhteyttä saadaakseen täydennystä kokoelmiinsa…
Kun harrastaja saa juurakon jakopalan, hänen kannattaa kysyä lahjoittajalta: Miten olet hoitanut tätä? Juurakolla on kuulemma yhden vuoden kantava muisti. Lahjaa voi siis hoitaa vuoden verran saadun ohjeen mukaan ja jatkaa sitten omalla, hyväksi havaitulla tavalla. Eikä pidä unohtaa merkitä ylös kasvin kutsumanimeä ja taustatietoja.
Tuumakin voi osaltaan auttaa vanhojen joriineiden säilymisessä. Jos tiedätte paikan, missä on vanhoja lajikkeita, ja ennen kaikkea, jos tiedätte paikan, missä vielä kukkii vanhoja lajikkeita, mutta hoitoa ei enää pystytä järjestämään, ottakaa yhteyttä mieluiten valokuvien kera, niin välitämme tiedot Pasi Hurtenille. Pelastettava joriini voi olla myös lähellä. “Menkää mummolaan ihailmeaan pihan kukkapenkkejä ja kuulemaan sen tarinaa, kun mummu vielä elää!”
Joriinilajike “Brunäs” on peräisin naapurin rouvalta Paraisten Bratnäsista. Perimätiedon mukaan juurakot on tuotu naapurisaaresta, rouvan äidin siskolta. Kaikki Paraisten Lemlahdessa kasvavat joriinit ovat tätä kyseistä kantaa. “Brunäsia” löytyy myös satunnaisesti ympäri Etelä-Suomea eri kerrannaismuotoina.
Mitä tehdä, kun saa joriininjuuren?
Jos uusi joriininystävä saa keväällä juurakon tai juurenpalan, se laitetaan Etelä-Suomessa suoraan maahan jopa jo vapun tienoilla, mieluiten pilvipoudalla. Pohjoisempana juurakot joudutaan esikasvattamaan. Juurakolle tehdään sopivankokoimen sija lähelle pintaa: juurakon päälle tulee vain 1-2 cm multaa. Tarvittaessa lämmöneristykseksi voi laittaa ämpärin. Keväthalla voi viedä ensimmäiset varret, mutta uudet varret kehittyvät tuota pikaa. Hallan aiheuttama pikkutuho voi loppujen lopuksi lisätä varsien määrää!
Jos kasvupaikoissa on valinnanvaraa, kannattaa suosia hiekkapitoista maata tai hengittävää multaa. Mitkään daaliat eivät siedä seisovaa vettä, esimerkiksi märkää tasaista savipeltoa. Jos maa on savipitoista siihen pitää lisätä kasvuturvetta ja hiekkaa.
Istutuskuoppaan heitetään ainakin yksi kourallinen kanankakkaa ja mielellään myös kypsynyttä kompostia. Kalkistakin kasvi pitää. Jos uudet kasvupaikat kalkitaan, seuraavan kerran kalkkia annostellaan 4-5 vuoden kuluttua. Kalkin voi korvata puutuhkalla, siinähän on lisäarvona vielä kaliumiakin. Pasin käyttämä tuhkamäärä on sion puutarhan mukainen: ämpärillinen 15:tä neliömetriä kohti.
Daliat ovat oikeita ravinnesyöppöjä. Kun nuput ovat kehittyneet voi nestemäisen lannoituksen antaminen alkaa. Neste laimennetaan ohjeen mukaisesti. Jos alusta on kunnolla lannoitettu, 3-5 lannoituskastelukertaa riittää. Ilman lannoittamista juurakosta kehittyy vain pari kukanvartaa. Vettä kasvu tarvitsee runsaasti. Kuivina kesinä sitä täytyy kastella koko kasvukauden ajan. Parasta on sadevesi, mutta kyllä ulkona lämminnyt vesijohtovesikin kelpaa. Jääkylmä vesi on kasville sokki!
Vanhan ajan joriini kasvaa yli metrin mittaiseksi. Se kannattaa sitoa, kun varsi on noin 70 cm korkea. Alkukausi juhannukseen asti on juromista, sitten tulee kasvupyrähdys. “Kun päivät lyhenevät, joriini alkaa tehdä nuppuja”, sanoo Pasi omiin havaintoihinsa perustuen. Kukkiminen alkaa suunnilleen heinäkuun puolenvälin jälkeen. Paras kukinta on elokuun alussa. Kukinnan saa pysymään pitkäkestoisena ja näyttävänä, kun muistaa poistaa kuihtuneet kukinnot ja kastella sekä lannoittaa kasveja sopivasti.
Daalioiden kevätistutusta. Daalioiden jako tapahtuu terävällä puukolla keskeltä “kruunua”. Daaliat ovat hyvä ryhmitellä valmiiksi värien ja korkeuden mukaan ennen istutusta. Se helpottaa työtä, varsinkin jos juurakoita on paljon.
Syksyn tullen
Daaliat eivät siedä lainkaan hallaa. Elo-syyskuussa kuinta voi siis loppua, mutta isojen vesistöjen ääressä kasvit kestävät muuta maata kauemmin. Pieni vihje: jos kasvupaikka on esimerkiksi omenapuun alla, syyshalla pysyy loitommalla. Hallaharso auttaa hieman. Harson oikea viritys on kuitenkin konstikasta, sillä se pitää pystyttää teltaksi, joka ei kosketa kasvia.
Kukinta lakkaa hallan tuloon. Parin viikon kuluttua siitä varret katkaistaan ja juurakko kaivetaan ylös ja viedään kellariin tai muuhun suojaan. Perinteisestkin lajikkeet voi sijoittaa moderneihin muovilaatikoihin. Muovilaatikot ovat kevyet kantaa - multaiset juurakot painavat - ja on helppo pestä. Isoihin laatikoihin mahtuu pari juurakkoa. Juurakovat eivät saa koskettaa toisiaan, etteivät ne mätäne. Vanhat lajikkeet ovat tässäkin suhteessa kestävämpiä.
Säilytyspaikan pitää täyttää monia ehtoja. Tärkeintä on tietystä vähintään parin asteen lämpö. Kiian kostea tila ei saa olla, muttei toisaalta liian kuivakaan. Ilman pitäisi kiertää sopivasti. Kellarin kosteutta ja lämpötilaa pitää siis tarkkailla, mutta lisäksi juurakoita pitää tutkia: katsoa onko niissä hometta tai onko multapaakussa matoja. Tärkeää on kokeilla, ovatko juurakot sopivan kostean tuntuisia. Kuivia juurakoita voi kastella. Jos vettä ei ole käsillä, juurakoiden päälle voi heitellä vaikka suojalunta.
Säilytyspaikka- sopivan viielä, sopivan kostea, sopivan ilmava - on se tekijä, mikä erityisesti saa Tuuman tarttumaan joriiniasiaan. Jos ei ole oikeanlaista juurakkokätköä talveksi, ei ole myöskään kukkivaa joriinia. Tässä taas yksi syy vaalia vanhaan taloon kuuluvia välitiloja.
Kevätpuuha juurakon jakoineen - pelottavan vaikeaa?
Oikeaoppiesti säilöön pannussa juurakossa on 5 -10 cm korkeat varrentyngät - Pasi kutsuu tynkäryhmää kruunuksi - ja mukuloiden multianen ryväs. Jokaisen lajikkeen mukula on kuulemma omanlaisensa. Jos mukula on noin jalkapallon kokoinen , se on sopia jaettavaksi. Tämä tehdään keväälläJuurakko jaetaan kruunusta käsin 2-4 osaan. Työkaluna on jotain jykevää: puukko, tukeva leipäveitsi, jopa kirves.
Suuressa osassa Suomea juurakot joutuu esikasvattamaan, esimerkiksi siellä Iisalmessa, joriinin äärialueella. Sieltä on vielä yksi kodikkaan maalainen joriinimuisto. Juurakot talvetettiin navetassa. Keväällä ne istutettiin vanhoihin kattiloihin ja sijoitettin kasvamaan navetan aurinkoisille ikkunoille. Esikasvatuksen jakolinja kulkee Porista Tampereen kautta Kouvolaan. Eteläisessä sijainnissa on etunsa, sillä versoista tulee tanakampia, jos juurakot saa laittaa suoraan maahan.
Jakamisella on vaikutuksensa: sen jälkeen varret ovat vähälukuisemmat ja lyhyemmät kuin muuten, mutta vastapainoksi varret ovat paksuja ja kukinta komeaa. Niinä vuosina, kun veistä ei käytetä varsia tulee paljon, mutta ne ovat ohuita ja honteloita ja kukat jäävät pieniksi. Näin kukinta aaltoilee. Joriineista tulee kasvattajan silmissä yksilöitä, joiden seurassa elämä ei todellakaan ole yksitoikkoista!
Viri Teppo-Pärmä