Säröjä ja säästölaseja -kauniit ja uhanalaiset kuistinikkunat
Monella vanhan talon asukkaalla on ilonaan valoisa lasikuisti. Sen tenho perustuu ennen kaikkea yksilasisen rakenteen antamaan keveään vaikutelmaan, jota puitteiden sirous vielä tehostaa. Lämmittämättömässä kuistissa on saattanut säilyä todella vanhojakin laseja – siihenhän ei ole kohdistunut erityisiä uusimispaineita päinvastoin kuin asuintiloihin.
Siispä kriittisen ja arvostelevan asenteen on väistyttävä. Kuistin lasit saattavat olla ohuenohutta, ilmakuplien elävöittävää vanhaa lasia, jolloin sen värikin häivähtää vedenkirkkaan sijasta kauniin vihertävään. Kun ruutu on vaikkapa 1800-luvun puolelta, sen säilyminen tähän päivään on pienoinen ihme!
Kaikista vanhan talon materiaaleista lasi on haurainta ja altteinta rikkoutumaan, ja särkymisvaara on ollut olemassa alusta lähtien. Lasi oli myös ennen vanhaan kallista, ja etenkään isoja ruutuja ei aina ollut käytettävissä.
Niinpä rikkoutunut ikkuna tai uusikin puite on voitu lasittaa kierrätysperiaatteella: aukko on koottu sopivista paikkapaloista. Tällainen palapeliratkaisu on hieno aarre! Usein näkee kuistinikkunoita, joissa kaksi lasia on limitetty noin sentin osuudelta. Koska vanhat lasit ovat todella ohuita, syntyvä paksunnos ei tuota ongelmaa kittauksessa. Mutta tarkka lasiveitsen käyttäjä on voinut ratkaista liitosongelman myös toisin eli sijoittamalla palaset päittäin.
Lasimaailman ulkoisia vaaroja ovat lasten pallot ja linnut. Parhaimmillaan ruutu ei mene iskun saatuaan rikki, vaan siihen syntyy haarautuvia säröjä tai vapaamuotoinen halkeama.
Nyt seuraa siis opetus: kaunista vanhaa arvolasia ei kannata vaihtaa mitättömien kauneusvirheiden takia. Säästölasi havainnollistaa mainiosti menneiden aikojen ajattelua, ja säröille mennyttä lasia voi oppia sietämään ja hyväksymään. Hyväksyminen koskee vain kylmää vuodenaikaa – kesällä katse keskittyy lasikuistin pelakuihin, eikä kukaan ajattelekaan lasin halkeamia.